Alkoivat he sitten yhdessä tutkimaan kirjettä ja luvattiin siinä, että tiketti heti pannaan postiin.
— Heti kun vesi auki tulee, niin heti…ennen Juhannusta jo lähden, sanoi poika.
— Ehdit käydä tukkijoella matkarahoja ansaitsemassa, sanoi isä.
— Juuri niin… hyvin sopii. Katsotaanpa kantaako tämä poika kruunun harmajaa haaratakkia kahden kiven ja kannon välissä… he, he.
— He, he, nauroi isäkin.
Mutta kylällä ei tiedetty mitään mitä Kustin poika hommaa, ei oltu kuultu, että hänelle tiketti tulee. Vaan kaikille näytti olevan mieleen se, että poika oli ensimäisen numeron nostanut.
— Siellä sekin poika oppii huutia tietämään. Onkin kasvanut siinä pirtillä kuin metsän peto, vaan annappas kun kruunun kouriin joutuu, niin eiköhän eikene, sanottiin, ja sanottiin se pojalle itsellekin ja Kustille siitä usein mainittiin. Mutta Kusti poikineen piti Ameriikkaan menon salaisuutena, eivät hiiskuneet kenellekään mitään. Mutta joka kerta kun posti tuli, kävi poika kuulemassa oliko hänelle kirjettä.
Toikan Iisakille oli kevätpuoleen karttunut niin paljon höyläämistä, että melkein oli liiaksi. Ovia ja akkunoita tarvittiin ja usea oli Iisakkia käynyt kesäksi työhön hakemassa, mikä pytinkiä laudottamaan, mikä laattioita höyläämään. Nyt viimeiseksi oli tuotu kylän meijerihuoneen akkunan ja oven lankkuja ja niillä oli tulinen kiire, että Iisakki melkein yötä päivää höyläsi.
Helenallakin oli työtä. Pappilan rouva hätäili mattojaan ja Saarelan emännän kangas oli vielä kesken. Melkein joka viikko kävi rouva Toikalla kyselemässä ja katselemassa. Joskus hän poikkesi Kumpulaankin.
Taas eräänä päivänä ajaa renkotti Toikalle suuri säkillinen matontilkkuja matkassaan.