— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa villoja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?
— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä muutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta…
— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun rinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.
Ja sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi peitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia… mutta samassa päästi hän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.
— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun paitani tuolle koljatille… Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka puutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.
Henti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.
— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän paikan päälle, neuvoi rouva.
Henti lupasi niin tehdä.
Rouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut kehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.
Juho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut olevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi: