Saatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti hyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli siihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho raaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.
— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.
— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata liikkeelle.
— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa, varotti Henti.
— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.
— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on sinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.
Sanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.
— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi akkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli menemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.
— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.
Hän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä tehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti, että pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin pirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta kertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään huolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä Matin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan akkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen menoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan heille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena katsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat ja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt kun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden? Sitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi jalkojensa palelevan.