— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui
Matin tuvalle.
Mattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa näkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.
— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.
— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo lämmittelemään.
Kaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä tähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.
— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.
— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen niin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi, selitti Matti tyytyväisen näköisenä.
— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset ohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne vaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.
— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta, mutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta pappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten palkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin tarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä parempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä minä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei olisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi rukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin minunkin pisti nokkaan… Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä halonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään… niin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani, minulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin läksin, puheli Matti.
— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.