Joulu-aamuna oli hirvittävä pakkanen.
Kirkkoon ei näkynyt menevän yhtään ihmistä. Ei kuulunut aisatiukujen eikä kulkusten hauskaa helinää. Ilma oli kirkas ja pohjasesta puhalteli pureva tuuli. Metsä oli Valkosen huuran peitossa ja huoneen nurkissa pakkanen paukkui ja räiski.
Toikan Helena oli varustautunut kirkkoon. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, vaan ei ollut köyhemmällä väellä yrittämistäkään. Mennessään Kumpulan sivu johtui hänelle mieleen poiketa sisälle katsomaan, että olisi sitten selvittämistä pappilan rouvalle. Jo ulkona huomasi hän, ettei ollut puun tikkua rappusten edessä ja tämmöinen tulipalo-pakkanen.
— Ovat tänne tainneet jo kuolla ja paleltua koko joukko, ajatteli hän, kun meni sisälle.
Lapset ja Juho makasivat vielä. Henti istui piisin luona ja keitti kahvia. Helenan sisälle tullessa ryntäsi pakkas-ilmaa oven täydeltä jo ennestään kylmään pirttiin.
— Hohhoh… jopa teillä on kylmä pirtti, alkoi Helena.
Siihen ei vastattu mitään.
— Lähdin katsomaan, että jos täältä joku lähtee joulukirkkoon, arveli hän sitten.
Ei siihenkään vastattu.
— Kahvin keitossapa sinä täällä olet, arveli hän sitten ja meni lähemmäksi Hentiä.