Ilma tuntui purevalle ja vavistutti ja paleli. Hän tuli katsoneeksi puu-varoja ja näki, ettei ollut kuin muutamia pieniä sirpaleita rappusten päässä. Ja joulu oli ja huomennakin vielä oli sunnuntai… Täytyi hakata nyt jouluna puita taikka mennä pois, muuttaa Matin pirtille, paleltuminen ja kuolema muuten tulisi, epäilemättä…
Navetassa hän pillahti itkuun ja semmoinen kuuman raivokas ajatus paisutti sydäntä. Teki mieli ottaa se kirves-kalsu sieltä porrasten päästä ja lyödä sillä Juhoa, tuota laiskaa ja kelvotonta, joka ennen antoi lastensa ja vaimonsa paleltua, kuin viitsi puita hakata.
— En minäkään kaikkia jaksa… voi, voi kun saisi kuolla pois, huokasi hän.
Navetassa oli täysi talvi, oli kuuraa niin paksulta pilttuissa ja lattialla, että jäljet jäivät. Lanta oli kylmettynyt kuin timantti. Kun olisikin puita, joilla lämmittäisi, niin olisi tämä toki lämpimämpi, ajatteli hän.
Ja siinä tuli palellessa mieleen se, että Matin Kaisa oli toki onnellinen ihminen. Hänellä oli lämmin pirtti ja tavattoman pitkä pino kuivia halkoja pirtin päässä. Hätäkös hänellä Ja sekin juolahti mieleen, että mitäs jos jonakin yönä kävisi Matin tai Toikan pinolla ja ottaisi kelkkaan…?
Tultuaan taas navetasta pois alkoikin päivää tuntua, vaan pakkanen yhä kiihtyi.
Pirtin perässä oli iloinen valkea, joka levitti valoa ja lämmintä. Juho istui tulen ääressä.
Henti silmäsi uuniin ja huomasi, että siellä oli hakatuita aidaksia, jotka paloivat niin kovin hyvin, kuivia kun olivat. Hän aavisti, että Juho oli jonkun aidasta, sillä väliä kun hän oli navetassa, käynyt varastamassa. Yritti jo kysymään, mutta malttoikin mielensä. Oli niin sanomaton nautinto istua siihen tulen ääreen ja lämmitellä.
— Mitähän ne siinä Kaaperin Kastissakin polttavat, sanoi Juho.
— Kuka ties… onpa siinä aitoja likellä, vastasi Henti pistelevästi.