6.
Joulusta alkaen vasta alkoivat hirvittävät pakkaset. Pakkasten lisäksi liehtoi pureva pohjatuuli ja teki ulkona olemisen melkein mahdottomaksi. Harvat olivatkin liikkeellä, ne eivät ensinkään, joilla ei ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta usealla oli toki tarve metsään, sillä puuta ei ollut kasassa ja puita piti olla hirveät määrät, jos mieli tarjeta huoneessakin. Kaikille se oli kovaa koettelemista, niillekin, joilla oli hyvin varustetut huoneet. Köyhillä ja mökkiläisillä oli kaikkein kurjinta.
Ja pakkasta yhä riitti.
Alkoi kuulumaan kylältä monenlaista surkeutta ja valituksia. Melkein joka talossa olivat akkunat jäässä kuin kinokset ja pirtit kylmät. Vaan navetat olivat muutamissa taloissa kuin kellarit, että kumma oli, kun eivät lehmät kuolleet. Vähissä hengin ne kuitenkin elivät, vaan ehtyivät, etteivät lypsäneet kuin puolen entisestä. Kaikki ihmiset olivat kuin kangistuksissa ja muuta ei puhuttu kuin pakkasesta ja siitä mitä tuhoja se missäkin talossa oli tehnyt.
Pakkasten yhä kestäessä alkoi liikkua huhuja suurista tukkimääristä, joita kruunu antaa köyhälle kansalle kuluneena kesänä kohdanneen kadon takia. Huhut kävivät aina varmemmiksi ja viimein puhuttiin sitä täytenä totena. Se tieto lämmitti kaikkien ihmisten sydämiä, sillä köyhäinhoito rasitti kauheasti talollisia ja apua piti antaa nyt semmoisillekin, jotka eivät ennen olleet sitä tarvinneet.
Järvelälle siitä kai oli ensin tieto tullut. Sillä heti kun mökkiläiset saivat huhun kuulla, alkoi heitä kulkemaan Järvelässä aivan myötäänsä, tiedustelemassa asian todenperäisyyttä.
Siitä oli Järvelälle paljon vaivaa ja todellista huolta, sillä usea tahtoi jo etukäteen jotakin syömistä.
Mökeissä siellä takakadulla oli elämä alkanut käydä kuolemaksi, vaan kun saatiin tietää, että kruunu rupeaa auttamaan, levisi lämmin tunne kangistuneisiin sydämiin ja elämän toivo heräsi.
Kaaperin-Kusti sen sanoman toi Kumpulaan.
— Ei ollakaan enään talollisten varassa, lopetti hän kertomuksensa.