— Kukahan sinne kruunun kansliaan on käynyt sanomaan, että täällä hätä ja nälkä on? kysyi Juho.
— Sanomalehtiin ne ovat kirjoitelleet ja siitä on kruunun sydän heltynyt ja antanut kaikille köyhille, selitti Kaaperin Kusti.
— No jopa oli kumma… niin se Jumala varjelee, ettei tarvinnut hätääntyneenä ruveta ilmaiseksi taloissa työtä tekemään, siunasi Juho.
— Juuri niin. Jo minä olen sanonutkin, että eivät ne minua kumminkaan saa työhönsä, ja nälkään ei saa ketään tappaa… Kuuluu tämä meidän kuvernöörimme niin jalosti puolustaneen meitä, että tähänkin pitäjään annettiin.
— Hyvä mies. Mutta kuinka monta tukkia ne antavat kullekin? tiedusteli
Juho taas.
— Minä olen sitä asiaa paljon tutkinut, ja niitä jaetaan sen mukaan kuin kukin on varoissa. Paremmin toimeentuleville annetaan vähemmän, mutta köyhille enemmän. Ensin jaetaan kullekin osansa ja sitten myydään kaikki tyskyssä puulaakiin ja rahat annetaan sitten köyhille.
— No voi turkanen! Vai rahat! Kai niitä karttuu…
— Juuri niin. Kuivat setelit. Kukin saa ostaa mitä tahtoo, siihen ei ole talon Jusseilla puhumista mitään.
— No se tuli aika maailmaan! Niinhän se onkin vanhain sana, että maa elättää maatessakin.
Ja Kusti ja Juho ihmettelivät, mainoivat ja kehuivat, ja siitä heillä oli kaikkein hauskin, kun tiesivät, ettei tarvitse tehdä työtä, että saa maata ja mässätä, kun muualla syödään petäjän kuorta kuin pukki.