— Mutta koskahan niitä jaetaan. Tarvitsisi olla silloin saapuvilla, etteivät ylön vähää antaisi, arveli Juho.
— Päivää en vielä varmaan tiedä, mutta piakkoin se tapahtuu. Ja kun kerta on kullekin osansa jaettu, niin silloin se alkaa elämä. Puulaakeista saa sitten sen nojalla jauhoja ja kahvia, että vilkkuu, selitti Kusti.
Ja siitä kesti puheen ainetta ja hauskalle tuntui.
— Ei kai niitä varakkaille anneta, semmoiselle kuin esimerkiksi
Toikalle, arveli Juho.
— Ei anneta. Kuuluu olevan semmoinen määrä, että ei niille, jotka muutenkin toimeen tulevat, vaan semmoisille, joilla on paljon lapsia niinkuin sinullakin tässä ja taas tämmöisille vanhoille niinkuin minä — meille annetaan, selitti Kusti taas.
Kun olivat siinä aikansa ihmetelleet, läksi Kusti viimein kotiinsa.
Kumpulan Juho oli tullut niin hyvälle tuulelle, ettei vertaa, oli
Hentillekin ystävällinen ja puheli:
— Näet sinä, ettei minun tarvinnut talon työhön mennä paleltumaan.
— Kohta me tässä palellumme omaan pirttiimme, sanoi Henti.
— Ei hätää vielä.