— Mitäs teistä! Iisakki nikkarimies ja hyvissä varoissa olette, ette te tarvitse, sanoi Kusti väliin.
— Me emme syökään kaikkia ansioitamme naamaamme niinkuin moni muu, sanoi Helena äkäisenä ja katsoi Kustiin sillä silmällä, että sinä et ensinkään olisi tarvinnut mitään.
Kusti tiesi Helenan kovin suukoksi akaksi, joka uskalsi sanoa vasten naamaa mitä tahtoi ja huomattuaan, että Helena alkoi olla pahalla päällä, lähti hän pois ja meni kotiaan ilmoittamaan ilosanomaa sinnekin.
Mutta Kustin mentyä alkoi Helena taas paapottamaan:
— Ja tuolle Kustillekin antoivat. Semmoinen tienesti-mies on, ettei parempaa, ja nyt hyvin eläisivät tuolla suksien-teolla, vaan ei kuuluta enään viitsittävän niitäkään tehdä, kun ovat kuulleet, että kruunu alkaa heitä ruokkimaan.
Samalla osui siihen tulemaan Matin Kaisakin, tuli polkua pitkin kotoaan juoksujalkaa, Matin vanha turkki yllään.
— Istu sinäkin Kaisa, niin kuulet uutisia, sanoi Helena.
Kaisa istui ja tirkisteli kovin uteliaana.
Ja Helena alkoi selvittämään ja mainomaan ja ihmettelemään sitä vääryyttä. Ja hetken kuluttua puhkesi Kaisakin vihoissaan rähisemään ja haukkuivat he ja nimittelivät kaikki ihmiset. Sillä Kaisakin oli varmasti toivonut, että heillekin annetaan, vaikkeivät vielä olleet piirin apua tarvinneet.
— Vaan on siinä Kumpulan joukollakin vielä yksi pykälä ja se on pykälistä pahin, tiesi Helena.