— Sanotaan sitä niinkin, että se vanhin poika, Juho, ettei se taida olla niin vissi, vaikka sen isä olisikin isäntämiehiä.
Senkin keksi Helena itse, sitä ei Kaisa ollut kuullutkaan, vaan vastasi kuitenkin:
— Minä hyvin uskon… se on se Henti ollut kaiken aikaa niin kevytmielinen.
— Ja Kaaperin Kusti siihen asiaan taitaisi jotakin tietää, vaan armopuut ne tukkivat suun, sanoi Helena taas omasta päästään.
Kaisa ihmetteli ja väänteli päätään.
Mutta Kumpulassa oli hauska sinä päivänä. Juho oli kuin enkeli. Hän puhutteli Hentiäkin kuin rakkainta morsiantaan, syötti koiralle mitä käteensä sai ja lapsia hypytti sylissään.
— Kyllä sinä sentään olet melkein lapsellinen täydeksi mieheksi, sanoi
Henti leikinsekaisesti hänelle.
— Niin, niin, nyt pitää olla iloinen. Kruunu ei anna poikainsa kuolla nälkään. Se pitää huolen meistä kaikista — lapsista ja sinustakin Henti ja sinusta myöskin Kutti-parka, lateli Juho.
Hentin täytyi vasten tahtoaan hymyillä Juhon tuumille. Vaan Juho innostui ja yritti jo kerran innossaan suutelemaankin Hentiä, vaan Henti väisti, sylkäsi ja sanoi:
— Viitsit tuoda naamaasi! Koira nuoleskellut kaiken päivää.