— Hätä ei ole tämän näköinen, arveli Juho syödessään ja söikin, että orret naskuivat.
* * * * *
Mutta Toikan Helena eli kuin vaivan sijassa. Kihelmöitsi ja pahaa teki sydän-alassa ja mieli teki saada purkaa palava sisustansa jollekin oikein voimallisella tavalla. Hän mietti ja mietti, että millä keinoin saisi toimitetuksi asiat niin, että Kaaperin Kustilta ja Kumpulalta otettaisiin annetut armopuut pois. Viimein hoksasi hän hyvän keinon mielestään. Hän puki ylleen ja aikoi lähteä liikkeelle.
— Mihin sinä nyt lähdet, kysyi Iisakki.
— Käväsen kylässä, vastasi Helena ja meni.
Hän käveli nopeasti sivu Kumpulan maantielle päin. Henti osui olemaan pihalla, mutta Helena ei ollut häntä näkevinään, käveli sivu aika vauhtia.
Tielle tultua lähti hän Järvelään päin ja meni, että vinkui.
Ja Järvelään hän poikkesi.
Pirtissäkin oli paljon väkeä ja isännän kamarissa, jonka ovi oli auki. Helena meni istumaan lähelle isännän kamarin ovea ja kuunteli tarkkaan mitä keskusteltiin. Armopuista kuului olevan kysymys. Oli arveluja isäntäin kesken siitä, että oliko mahtanut tulla oikein jaetuksi eli sen mukaan kuin kruunu oli määrännyt. Välistä syntyi kova kiista, kun toiset väittivät vastaan, että ei sille ja sille, vaan sille ja sille.
Tuli puhe takakatulaisistakin. Helena oli pelkkänä korvana ja kumartui lähemmäksi oven reikää.