Kotia mennessään kaiveli Helenan sydämessä. Olisi saanut aikaan, ett'ei
Kumpulaan olisi armopuita annettu, niin sitten olisi ollut hyvä olla.
Mutta iloitsi hän kuitenkin siitä, että edes Kaaperin Kustilta oli armopuut otettu pois ja taipaleella poikkesi hän moneen mökkiin sanomaan, että Kustilta oli armopuut otettu pois.
Mutta Kaaperin Kusti oli poikaa vielä vanhanakin.
Hänellä oli jonkunmoinen hämärä aavistus, ettei niiden armopuiden kanssa lopulta hyvin käy ja hän päätti heti ryhtyä toimeen, että edes jotakin saapi. Hän oli kuullut, että muuan ison puulaakin patruuni, joka asui toisessa kylässä, oli luvannut antaa köyhille jo etukäteen jauhoja y.m. armopuista, joita hänen oli aikomus huutaa sitten huutokaupassa, kun puut myytiin. Sillä se oli jo päätetty, että puut myydään lumpassa enimmän tarjoavalle ja rahoilla ostetaan jauhoja sekä ne sitten jaetaan köyhille.
Kusti oli saanut sen kuulla ja hän päätti lähteä patruunilta pyytämään syömistä. Hevosen sai hän lainata Kölsän Jannelta ja niin hän lähti jo samana iltana.
Tiellä kohtasi hän Järvelän rengin, joka oli menossa pappilaan isännän asialle. Renki kertoi heti, että oli päätetty, ettei Kustille annetakaan armopuita. Ja sitä ei renki jättänyt mainitsematta, että Toikan Helena oli käynyt Järvelässä ja haukkunut Kustia, muun muassa sanonut senkin, että Kusti oli aikonut ostaa viinaa, jahka rahat saisi käteensä.
— Vietävän akkaa kun on valehdellut, mutta muistetaan toiste, sanoi
Kusti, mutta enempää hän ei puhunut koko asiasta.
Pappilan tykönä kysyi renki:
— Mihin se Kusti nyt on matkassa hevosella?
— Oli aikomus käydä tuolla kirkon takana vaimoni sisarta meille noutamassa, valehteli Kosti.