Silloin Henti usein öisin rukoili Jumalaa, että lapsi kuolisi, ettei jäisi sokeana elämään tähän kurjaan ja kylmään maailmaan. Mutta näytti kuin Jumala ei olisi kuullut hänen rukoustaan, sillä lapsi alkoi päivä päivältä virkistymään ja tuli virkummaksi. Matin Kaisa Kumpulassa joskus kävi, muut ihmiset eivät koskaan. Kaisa neuvoi yhtä ja toista sairaan lapsen silmävoiteeksi, mutta niistä ei näyttänyt olevan apua, melkein pikemmin vaan tuli sokeaksi.
— Olisi Jumalalla armoa, että kutsuisi pois tämän raukan, sanoi Matin
Kaisa taas kerran, kun oli Kumpulassa käymässä.
— Sitä minäkin olen Jumalalta rukoillut, sanoi Hentikin.
— Minulla ne ovat ne kakarat terveitä kuin pukkia, vaikk'ei niitä ole tullut hoidetuksi hyvinkään häävisti. Kahdella nuorimmalla ei ole muuta vaatetta koko talvena ollut kuin pikkunen paita. Välisti ovat juosseet paitasillaan pakkaseenkin, vaan terveinä ovat pysyneet. Joutaisi niitä meiltäkin joku kuolemaan, puhui Kaisa Hentille.
— Teillä onkin lämmin pirtti ja se se on pääasia, vaan tämä meidän, joka on ollut kaiken talvea niin kauhean kylmä ja kostea. Siitä se pääsi ensin vilustumaan ja alkoi kitumaan, puhui Henti itkun seasta.
— Kyllä minunkin uskoni on semmoinen, arveli Kaisakin.
— Vähemmällä sairastamisella täältä moni lähtee kuin tämä raukka, joka on kaiken talvea kitunut, sanoi Henti.
— Sillä on Jumalalla monenlaiset tiet. Jumala tahtoo muistuttaa ihmistä. Ehkä on tämä sinullekin huomautukseksi, että kääntyisit Jumalan puoleen, hakisit lohdutusta Jesuksessa Kristuksessa, kurja, puhui Kaisa, itkun seasta.
— On tämä niinkuin virkumpi, kyllä se siitä virkistyy ja alkaa elämään, sanoi Henti.
Ja todella kävi niin, että lapsi virkistyi, ei kuollutkaan niinkuin toivottu oli.