Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.
Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.
Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:
"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"
"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan orasta.
"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin…"
Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa kodissaan viihtymään.
Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman terveiset moneen kertaan mainitsi.
"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja työnsä joka päivä pyrkii tekemään… Rantamailta olen itse kotoisin, virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut, vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin…"
"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista… Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa… nyt tähän maailman aikaan…"