Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä…
"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä", virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:
"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä — nyt kun Selman sain toveriksi…"
Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.
Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle, ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.
Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.
Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.
"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.
"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi…"
"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin Lapin noidan kiroja?"