Esa hymähti.
"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin", sanoi hän.
"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja hullutusta kaikki…"
Esa rykäisi.
"Niin tuo lienee. — Tiennetkö sinä — kertoiko isävainaja — mitä huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon tekoon?"
"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan… mitä huhuja ne olivat?"
"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään… eivätkö ne liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa…"
Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.
"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.
Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen…