"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.
Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina sieltä näkyi usvaa…
Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi" pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin, että asuinrakennus oli kuin tulessa…
Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna metsänlaidassa kyyröttäen…
He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät. Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin, kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:
"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"
Simo heräsi mietteistään ja vastasi:
"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä… Kun katsot suoraan tuota Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen nenä…"
"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.
"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata… ja kielsi minuakin hakkaamasta…"