Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.
Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea, että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään, karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat… Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti…
"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.
"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.
Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää ajokastaan nopeampaan vauhtiin.
Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren, saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan siitä samanlaisena.
He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen, jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut. Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.
Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:
"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta tukkia…"
"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän kautta kulki?" kysyi Selma.