Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin silmänsä ummistavat.
Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista. Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä kaikkoaa uni kauas… Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään…
"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!" sanoo Simo.
"Kipeä se raukka on… Mutta kuka sen kivut ymmärtää…"
"Kyllä sillä on koko ääni…"
"Näinhän ne kaikki lapset…"
Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen Aaprahami, joka kirkuu… Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee sääliä Selmaa kohtaan…
"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy hankkia", sanoo hän.
"Kyllä se siitä asettuu…"
Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.