Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.
Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta pihaan, niin pyrki isän syliin.
"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin…"
Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.
"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi
Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.
Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää lasta sylissään.
"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole… Ja ihmisiä niistä sentään on tullut… Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat silmät puhkaista kepeillään…"
"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni olla tottelematon vanhemmilleni…"
"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.
Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.