* * * * *
Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.
Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.
Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle, kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.
"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan rantapenkereelle istumaan.
Tulijat — vanha Esa, Romppainen ja Aapo — kertoivat Isonsaaren luona tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.
Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.
"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai tämmöinen miehen alku täällä on… Vankka poika… kättelepä nyt äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.
Poika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei ojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. "Ujostelee se… No annahan olla… Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee", puheli ukko, nostaen tuliaissäkkinsä pois veneestä.
Mutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli: