Ulla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.
Päiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin pyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.
Mutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.
Kansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun halkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko sahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun isä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja mielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.
"Mikko taisi saada hyvän vuoden", sanoi hän.
"En ole vielä riihessä käyttänyt, — mutta uskonpa saavani enemmän kuin viime vuonna… Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua…"
"Paljonko Mikko saapi pelloistaan?"
"No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna kiikkuvan puoleentoista…"
"Vai niin paljon! No perunoita sitten?"
"Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas Ojalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva muuta kuin vesiroskaa… Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta… Vaan kyllä niitä minun tarpeekseni tulee…"