"Taitaa Ojalainenkin vähemmän nauraa, kun aika lähestyy", sanoi Mikko.
Mutta Ullasta ja Einosta ei kukaan maininnut mitään. Eikä Mikkokaan keneltäkään kysynyt, vaikka mieli teki.
— Mitäpä minä heistä, — mietti hän kotia mennessään.
Mutta koko seuraavan yön hän tuumi, miten menettelisi, että kenenkään huomaamatta saattaisi kapineensa ja eväänsä siirtää Jylyvaaran luolaan…
Ei hän oikein tiennyt miten menetellä. Jos alkaisi laukku selässä sinne hiihdellä, herättäisi se huomiota, ja Ojalainen saisi taas ilvehtimisen aihetta.
Jos kuitenkin uskaltaisi jättää tähän kaikki — niin pirtin kuin kapineetkin — ja ottaisi vain evästä laukkuuni sen verran, että päivän kaksi eläisi… Nyt ensiksi piti siellä käydä tarkastamassa ja miettiä, miten luolan suun tukkisi… Puilla ja sammalilla taitaisi olla parasta… Ja kun seuraavana aamuna oli mainio suksikeli, läksi Mikko talvitietä pitkin hiihtelemään. Ei ottanut matkaansa muuta kuin kirveen olalleen.
Mutta kun hän oli päässyt Repovaaran toiselle puolelle, tuli Kaivosojan luona Ojalainen hevosineen ja puukuormineen vastaan.
— Perkelekö sen tuon Ojalaisen aina satuttaa minun tielleni, — kirosi Mikko sydämessään.
Hän koetti hiihtää näreikköön, mutta Ojalainen huomasi hänet ja huusi: "Mihin Mikko on menossa?"
"Täällä käyn Kaivosojalla."