"Samaa se on siellä kuin täälläkin. Toiset uskovat, toiset eivät…"
"Eivät ne uskoneet Noan aikanakaan, ennenkuin sitten vasta kun oli liika myöhäistä."
Siitä taas alkoivat pyrstötähdestä puhua. Ja Mikko ilmoitti nyt, että uskoi Ullan ja pojan henkeään pelastaakseen Järvikylään menneen.
"Löyhä se on Ullankin usko, jos kuolemaa pakoon on lähtenyt…"
Mutta kun Mikko tuli kotia, alkoi hän koota laukkuunsa jo minkä mitäkin kapinetta, siten sopivana hetkenä hiihtääkseen Jylyvaaran luolalle.
Kun hän viikon päästä sinne läksi, oli pyry entisen ladun puhaltanut umpeen, niin ettei taajassa metsässäkään kuumottanut.
Ja kun Jylyvaaraan ehti ja hiihteli luolan suulle, näki hän, että luolan suulle oli pantu lumivalkoinen vaate, joka näytti kuin kuolinliinalta…
Semmoinen kauhea pelko tapasi Mikon, että hän vapisi kuin kahila, ja kun kykeni kääntymään takaisin, niin lähti hiihtämään kuin hullu rantaan päin.
— Siinä ovat haltiat Jylyvaarassa… haltiat ovat… Niin oli sanonut Olli vainajakin… Eivät ne sallineet syntisiä ihmisiä luolaansa, ennenkuin tietäisi ja osaisi ne lepyttää niinkuin Jouni vainaja oli osannut — joka Lapin noidalta oli sanat saanut…
Kauhistuksissaan Mikko hiihti mökilleen. Pani oven pönkkään ja vapisi ja pelkäsi koko yön. Eikä hän enää yrittänytkään Jylyvaaran luolalle.