Manta oli vasta pyhäinpäivänä tullut Portaankorvaan palvelukseen, mutta yhtä ja toista oli jo kuluneen talven aikana ehtinyt huomata. Isännässä ei mitään erikoisempaa havainnut. Se oli aina työssä ja liikkeellä. Ja milloin pirtissä nuottaa kutoi, hän kehui poikaansa, joka oli paras kansakoulun oppilaista. Mutta emäntä, Karoliina, näytti joskus omituiselta. Manta oli monta kertaa nähnyt emännän pimeinä iltoina pysähtyvän pihalle ja ikäänkuin jotakin koskelta päin kuulostelevan. Kerran sattui hän kaivon kannelle eikä emäntä häntä huomannut.
Silloinkin seisahtui navettaan tullessa ja kuulosteli. Ja itsekseen höpisi:
»Ah, kuinka se ulvoo ja huutaa… näkee se kerran, kenen poika on, vaan pitäköön, hupsu, omanaan vielä…. ja kehukoon…»
Nytkin oli tullut kuin villiksi, kun tiesi isännän menneen pajaan. Mutta annahan kun saapuu kotia, jo on emännän suu lukossa ja silmissä leimahtelee… Soisi kai kuolevan, hukkuvan…
Hän jatkoi karttaamistaan. Mihin se nyt jäi, kun ei joudu kehräämään!
Portailla seisoi Karoliina avopäin ja katseli niemelle päin, jonka takaa Isonkosken pauhu kuului. Hän hengitti täysin keuhkoin kirkasta, leutoa kevätilmaa, jossa jo tuoksahti pihkan lemua. Hän oli tukeva ihminen, pitkä ja jäntevä, parhaassa iässään vielä. Kasvoissa oli välistä lapsellinen ilme, mutta joskus leimahtivat suuret ruskeat silmät kuin vihaisinta vihaa, ja silloin kasvoillekin ilmausi kova, katkera piirre.
Melkein kuin tietämättään jäi hän siihen seisomaan ja havaitsi pihalla kuusiriukuja, joita isäntä oli ollut nitomassa patovaajoiksi.
»Pian kai tulee siihen taas naputtelunaan ja nenäänsä niistämään!…
Viipyisi vielä hetkenkään!»
Hän kävi pihalle ja joutui rakennuksen nurkalle, josta näki jäälle ja
Suomen puolelle. Silloin hän huomasi Väylänpään rannassa kaksi miestä,
jotka näyttivät pehminnyttä tietä pitkin pyrkivän Ruotsin puolelle.
Edellä kulkeva näytti olevan poikanen, joka veti kelkkaa perässään.
»Keitä lienevät. Väylänpäästä ne näkyvät lähteneen. No, eipä heillä mitään vaaraa ole tarjona… vastahan aamupäivällä on hevosellakin poikki ajettu…»