Hän huomasi olevansa avopäin ja riensi sisälle.
»Aikoiko kauankin olla pajamatkalla?» kysyi hän, mutta riensi vastausta odottamatta joenpuolisen ikkunan pieleen tulijoita katsomaan.
»Tuolta tulee kaksi miestä poikki, toinen vetää kelkkaa, jossa näyttää olevan kapsäkkejä vai mitä lie… Tule katsomaan, Manta!»
»Mitäpä minä heistä. Kun eivät vaan tuone tullinalaista tavaraa… menettävät kuin se tavallinen vieraskin…»
»Eivät ne noin rohkeasti päivän aikana tulisi, jos luvatonta kelkassa olisi… Tulehan katsomaan!»
Tie, jota pitkin tulijat Suomen puolelta lähenivät, nousi maihin ylempänä Portaankorvaa, melkein keskikylälle. Tien kohdalle oli siinä rantatörmään kaivettu loivempi kuja, josta tie nousi törmälle.
Tulijat olivat jo hyvin lähellä ruotsinpuolista rantaa, kun emäntä, joka koko ajan oli katsonut heidän tuloaan, huudahti Mantalle:
»Nyt minä tunnen kelkkaa vetävän pojan. Se on Väylänpään Eemeli…
Luultavasti on toinen joku matkustavainen, joka kyydillä on tullut
Väylänpäähän ja siitä tahtonut poikkisaattajaa…»
»Lienee joku kaupustelija», arveli Manta, mutta nousi hänkin ikkunaan katsomaan.
Kun poikkitulijat olivat nousseet maihin ja kadonneet näkyvistä, ryhtyivät naiset työhönsä, Manta karttaamaan, emäntä kehräämään.