* * * * *
Manta oli jo mennyt iltalypsylle ja emäntä oli yksin pirtissä, kehräten kartanpaloja, jotka Mantalta olivat jääneet. Hän alkoi jo odotella poikaansakin, Oskaria, jonka tiesi olevan koululla ja viipyvän tänään voimistelun vuoksi kauemmin. Mutta nyt olisi jo pitänyt sieltäkin ehtiä.
— Kaiketi on Aapeli laittanut luunsa koululle, koska ei kuulu tulevaksi, — mietti emäntä. — Sinne on mennyt viivyttämään opettajaa ja poikaa kehumaan… Hupsu! Se toivoo Oskarista pappia tänne rajalle…
Samassa kuului askeleita porstuasta, mutta emäntä tunsi heti, ettei tulijain joukossa ollut isäntää.
Tulijat olivatkin äskeiset miehet, hänen veljensä poika Väylänpään
Eemeli ja laihanlainen, siivon näköinen herrasmies, hieno turkki yllään.
Vieras herra tervehti ystävällisesti käyden kättä antamaan emännälle. Saatuaan kuulla, että vieras oli Helsingistä, maisteri Airisto, ja että hän pyysi asumaan taloon lyhemmäksi aikaa, tutkiakseen kielimurretta, vilkastui emäntä ja kävi vieraan kanssa keskusteluun.
»Vai Helsingistä… Se on Suomen pääkaupunki…»
Emäntä tarkasteli vierasta suurilla ruskeilla silmillään, ja jokin salainen ilo leimahti hänen mieleensä.
»Vai Väylänpäästä tänne opastettiin», hän puheli työntäen uunin luo karttapenkkiä ja rukkia. »Se on minun syntymäkotini. Veljeni on siinä nyt isäntänä… Vieras riisuu turkin ja käy istumaan…»
»Jo minä kuulin, puhui vieras hiljaisella äänellä. »Väylänpään isäntä jo kertoi ja tämä Eemeli lisää tullessamme. Taitaakin olla täällä tavallista, että Suomesta emäntiä haetaan…»