»Vie terveisiä Väylänpäähän!» evästi Karoliina, ja kun Eemeli oli painanut oven kiinni, hän lisäsi vieraalle:
»Tästä pojasta veljeni toivoo maamiestä… Heillä on vanhin poika lyseossa… Tämä Eemeli on kahta vuotta vanhempi meidän Oskaria.»
»No kuinka Oskarinne oppii ruotsinkieltä?» kysyi vieras.
Emäntä laski äänensä melkein kuin supatukseksi:
»Hyväoppinen kun on, niin oppii. Isänsä on kuin hullu, että ruotsia pitää oppia, ja papiksi aikoo kouluttaa, ja Oskarin lahjoilla papiksi kyllä tuleekin. Vaan minä tahtoisin, että Suomeen pitäisi pojan pyrkiä…»
Emäntä innostui puhumaan Suomen puolesta ja kertoi sinne ikävöivänsä. »Hyvin usein käyn Väylänpäässä Suomen sanomalehtiä lukemassa», hän sanoi.
Hän läksi noutamaan kuumempaa kahvia, mutta tulikin äkkiä takaisin, unhottaen tarjottimenkin pirttiin. Hänen kasvoilleen oli ilmaantunut jotakin pelonsekaista. Hän kumartui vieraan puoleen ja kuiskasi, huulet aivan vieraan korvan ääressä:
»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi… siitä se pitää… älkääkä muutenkaan panko vastaan sen puheita… tuossa ne tulevat nyt kujalla… se on semmoinen… semmoinen vähän niinkuin — löyhä…»
Vieras näytti ymmärtävän, nyykäytti päätään ja nousi hänkin mennäkseen isäntää vastaan.
»Hyvä, hyvä», kuiskasi emäntä, joka seurasi vierasta porstuaan.