III
Vieraalle annettiin huone porstuan perältä. Se oli talon siistein huone, emännän vierashuone, jossa huonekalut ja kaikki muu irtain oli emännän myötäjäisinä seurannut Väylänpäästä.
Maisteri Airisto laskeusi levolle valkoisten lakanain väliin hyvin pehmoiselle vuoteelle. Oli vielä valoisaa ulkona, vaikka ilta oli jutellessa kulunut myöhäiseen. Hänen maatessaan sopi suomenpuolinen ranta näkymään, suuri, siististi rakennettu kylä ja sen takaa korkeita, lumipeitteisiä vaarain lakia. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kaukana Pohjolassa eikä ollut tätä tämmöiseksi osannut kuvitella.
Ja hän unohti unta odotellessaan, että oli tullut tänne rajalle kielimurretta tutkimaan, valmistaakseen väitöskirjaansa »Tornion murteesta».
Omituisiin oloihin hän tunsi tulleensa.
— Sama lännessä kuin idässäkin, — ajatteli hän. — Suomen kieli, ainoa omamme…
Mutta sitten hänen ajatuksensa siirtyivät tähän taloon ja talon väkeen.
Hänen mielestään olivat emäntä ja isäntä vastakohtia. Emäntä vilkas ja puhelias, avomielinen, isäntä kuiva kalanpyytäjä, itara ja pöyhkeä. Ei näyttänyt emäntä isosti miehestään pitävän… Rumakin oli noin komean emännän mieheksi… Mikä lieneekään hänessä ollut puoleensavetävää, kun emäntä hänet oli miehekseen ottanut? Ehkä tavara? Mutta emäntä ei tuntunut olevan tavarassa kiinni…
Sitten muisti pojan, joka oli kotiintunut isän mukana. Poika oli kaunis. Ei ollut mistään paikasta isänsä näköinen, ei ollut äitiinsäkään. Hänessä oli jotakin aivan vierasta, varsinkin silmissä ja takaraivolla.
»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi, siitä se pitää…»