Ehkäpä olikin niinkuin hän oli arvellut. Poika ei ollut tämän isännän, vaikka mies näytti siinä uskossa olevan…
Ja hänen tuli kuin sääli emäntää, joka vielä oli pulska ja punakka ihminen, vilkas, kohtelias ja puhelias. Isäntä ei osannut muuta kuin kehua poikaa ja sen ruotsinkielen taitoa.
Hän muisti halveksivan katseen, jonka emäntä loi mieheensä, kun tämä alkoi nauraa räkättää saatuaan kuulla, että vieraskin piti poikaa isänsä näköisenä.
»Hä-hä… vieraan silmään se juuri pystyykin, hä-hä!» räkätti hän, ja pitkän nenän päässä heilui vesiherne.
Vihdoin vieras päätti olla ajattelematta muuta kuin sitä, mitä varten oli tänne rajalle tullut ja pyrkinyt ruotsinpuoliselle rannalle asumaan.
Ja siihen hän nukkui.
Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste. Aurinko paistoi suoraan idästä hänen ikkunastaan huoneeseen.
Talossa oltiin jo toimessa. Hän kuuli ovien käyvän ja porstuasta askeleita. Ja kun hän tarkemmin kuunteli, kuului Isonkosken pauhukin yksitoikkoisena kohinana kuin maan alta. Hän oli nukkunut hyvin, oli tyytyväinen kaikin puolin ja päätti heti ryhtyä työtänsä aloittamaan. Nyt ensiksi piti nousta ylös ja lähteä kevätaamuun tuulettumaan.
Silloin ovelle koputettiin ja emäntä tuli kahvitarjottimineen sisälle.
»Kuulin, että maisteri oli valveilla… Olette tainnut herätä, kun tästä ovat miehet aamukylmässä metsään lähteneet…»