Vastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli huoneeseen toimittanut.
Todellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten pariin.
* * * * *
Syötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli alkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle, kylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta kapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat. Hänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä pohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää, jonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi katse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein… Siitä taas ajatukset lensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.
»Tuli melkein pyytämättä», oli isäntä sanonut.
Ainakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä.
Saattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta…
Hän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli emäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt, siirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo sanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä enemmän.
Hän ei ollut kuullut emännän tulevan takaisin.
Ehkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää itkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt…