Emäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha, joka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan, että hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.
— Se häpäisee itsensä ja minut!
Hänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus, joka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se kuolisi… hukkuisi… suistuisi pää edellä padolta koskeen!
— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja poikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut… Haa! Sinä vanha, pirullinen ilkimys!
Hän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta… Se helpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.
— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen silmänluonnistaan, että ymmärsi… ymmärsi, ettei Aapeli sopinut minun poikani isäksi… Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei sanallakaan!
— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on kohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi, ei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut…
— Mitä ajatelleekaan!
— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko?
Uskaltaisinko kysyä?
— Uskallan… uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee… ehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta ei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä käynti niin uljasta kuin oli hänellä…