— Jos huomisaamuna… kun miehet menevät metsään… Manta navettaan…
Oskari kouluun… jos silloin suoraan kysyn… Luulisikohan hulluksi!
— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää, että kärsin… Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!
Hän joutui navetasta pihalle ja seisahtui siihen.
Koski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli auttoi sen ääntä taloon päin.
— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu… tulen minä. Kohta on kevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn… kysyn minä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan… ei sanallakaan kenellekään hiisku… menee menojaan takaisin omaan maahansa… Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja mitä kysyi…
— Aamulla kysyn!
Silloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta.
Ikkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.
»Maisteri kysyi äitiä», sanoi Oskari.
»Lapsi kulta… minä tulen.»
Hän pyyhkäisi kerran kasvojaan, jotka tuntuivat palavan kuin tulenliekissä.