Oli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa.
Nyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.
Oskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli kostein silmin poikaansa.
— Oma poikani… oma poikani… ei ole isäsi se, jota isäksi sanot… Kaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon pesästä, jos tietäisi… Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin… silloin puhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin tämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole hänen poikansa… Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!
Hän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota koljattia ja laihtuukin… poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla oman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä norjaksi kuin on isälläsikin…
Hän laittoi kahvitarjottimen reilaan ja kävi oven takana kuuntelemassa.
Hereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun tulta.
— Nyt… nyt!
Hän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin kädessään astui maisterin huoneeseen.
Airisto huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt. Kasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei ennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.
Karoliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet ilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli renkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.