»Kuinka minun poikani voisikaan olla… tuommoisen…»
He olivat kumpikin pitkän aikaa ääneti.
»Kyllä minä sitten kaiken muun arvaan», virkahti Airisto.
Emännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina oppinut kaikki salaamaan.
»Jos se aavistaisi, että… että Oskari ei ole hänen poikansa… niin tappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin elämäni… niinkuin olette nähnyt…»
Airisto ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen ajatuksenjuoksun, koska virkkoi:
»Teille puhuin… kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille sanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin… Viette salaisuuteni mennessänne?»
Emännän silmät etsivät Airiston katsetta.
»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät hyvin…»
Silloin sai emäntä kuin uusia voimia ja sanoi hehkuvin poskin: