»Se on vanha tarina… vanha tarina… Mutta sääli on poikaa, joka näyttää niin surumieliseltä… Aivanhan hänellä onkin samanlaiset silmät ja päänmuoto ja hiukset…»
Ja hän päätti mielessään, että viepi kuin viepikin terveiset Laukalle…
* * * * *
Kun emäntä tuli pirttiin, oli Oskari jo noussut ja luki läksyjään.
Kuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari oli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui pöydän päässä lukien, oli kuin olisi hän ollutkin. Vaaleat hiukset, jotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin että korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat hänen hiuksensa, hänen otsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento muistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän istui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen jälkeen ja kirjoitteli… Karoliina hommaili pihasalla… Hän nosti katseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla… Silloin hän hymyili…
Ah! Se kesä ei koskaan mielestä hälvene!
Hän lähestyi Oskaria, kaulaan kätensä laski, otsalle suuteli ja sanoi:
»Äidin oma poika! Rakastathan äitiäsi?»
Oskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä aikoina oli suudellut.
»Rakastan minä», sanoi hän ja otti äitiään kaulasta.