»Enemmänkö rakastat kuin isää?»
Hetken päästä Oskari vastasi:
»Isä on välistä niin kova… On sentään hyväkin…» Karoliina suuteli kerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi… Äiti rakastaa sinua niin… kyllä sen kerran saat nähdä…»
Isän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja puhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka kerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta hän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla silmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin puolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.
Nyt semmoiset tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän kysäisi:
»Minkätähden isä aina karjuu äidille? Eipähän karju piika-Mantalle.»
»Se on sen luontoinen, isä…»
»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut kirjain joukosta… Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan piltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin…»
»Ehkä on ottanut. Ei se salli sinun suomalaisia kirjoja lukevan…»
»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun menimme yhdessä eilen aamulla.»