Karoliina oli taas asettunut ikkunaan eikä näyttänyt muistavan rukkiaan eikä kuulevan mitä Manta puhui.
Hänen katseensa luisti yli valkoisen joen jään vastaiselle rannalle, jossa oli suuri kylä pitkin joen kaarena juoksevaa törmää. Viistoon ikkunasta näkyi Väylänpää kylän ylipäässä, hänen syntymä- ja lapsuudenkotinsa. Siinä oli Suomi, ja tuo ranta tuossa, noin lähellä, oli Suomen ranta…
Hänen katseensa pysähtyi entisen kodin katselemiseen. Päärakennus oli korkealla kivijalalla, ikkunat kiiltäen ilta-auringon valossa kuin kulta. Silloin se oli punainen, nyt oli laudoitettu ja maalattu valkoiseksi. Lapsuuden koti!
Hänen mieleensä tulvi lapsuuden ja nuoruuden muistoja niin, että hän alkoi laulella. Siellä oli ollut ilon ja onnen hetkiä… siellä oli ollut pettymystä ja katkeraa surua… Siellä oli ollut koko elämän ihanin ja muistorikkain hetki…
Jos vielä saisi sen ajan takaisin! Ei tänne tulisi, ei rupeaisi vaimoksi vastenmieliselle miehelle, vaikka kuninkaan linnaan asumaan pyytäisi! Ennen kärsisi häpeänsä, kärsisi sukunsa vihat ja elättäisi poikansa vaikka kuinka raskaalla työllä…
Mutta se aika ei enää tule takaisin! Eikä tule hänkään, jota rakasti ja joka lupasi tulla… Mutta jäipä poika muistoksi, ja rakas oli vieläkin hän, jonka kanssa elonsa ihanimman kesän vietti…
Hän unohtui siihen Suomen puolen rantoja katselemaan ja kuluneita vuosia muistelemaan. Mutta kun katse palasi Suomen puolelta, pysähtyi se taas sulaan, joka jo näytti pitenneen saunan kohdalle asti. Silloin muisti hän erään tapauksen, joka tuossa virtavimmassa korvassa oli sattunut samana kesänä, jona hänetkin tänne Portaankorvaan emännäksi tuotiin. Hän ajatteli sitä niin vilkkaasti, että omien tunteittensa käskystä kiljaisi…
»Herra Isä!» huudahti Manta. »Mikä tuli?»
»Ei mikään!»
Karoliina kääntyi naurusuin Mantaan päin.