Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli pojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui mieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin kosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti kun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään… Karoliinan on syy… kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt pappilaan…
Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.
»Saatanan helvetti… saatanan helvetti», hoki hän ja souti vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.
Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän niin rakastanut…
Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri niinkuin Jumalan sanassa sanottiin…
Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi siitä tehdään… Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi, joka täältä rajamaalta…
Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.
»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari…
Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä puhutteli näin:
»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson…»
Ja sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen: