»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä…»
Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä. Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä, mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut paljon sittenkun tähän taloon, tuli.
»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.
»Vai tapasit…»
»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni…»
Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna liikkeelle, ettei hämmentyisi.
»Vai sillä lailla… se vanha kelmi…»
»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi… Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on emäntä sen taloon tuonut…»
Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.
»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka mitä…»