Aapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut niinä päivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli Oskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli poikaa tarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.
— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa niinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy…
Emäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi, että Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi tulemisesta.
Kun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki unohtuneen.
Mutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa talossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja vahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli mietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti joka kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin aikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin kylälläkin, eikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä, jotka ostelivat karjan antia ja tuoretta kalaa.
Mutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä. Hän ei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan miettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan, joka oli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti pyttyineen jo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä suorivansa…
Navetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai mietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se etu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset laineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien lauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken aikaan näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä punainen pusero tai musta hattu.
Se tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli helpompi miettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina ja pauhu hivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja levoton hyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin vahvistui.
Hän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja silloin… Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja miettinyt pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että poikaan se ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen uskonut ja vaalinut ja rakastanut… Jahka se varmasti uskoo, ettei poika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen viha ei rajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö…
Jos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi häneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi… Mutta juuri se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen ajatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se silmittömässä suuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan puskisi kaiken hullun villivihansa viattomaan poikaan…