Mutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä, jotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin juuri, kun oli maisterilla kuullut, että hän eli, oli virassa ja tuli hyvin toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se päätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin kysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri oli. Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana yrityksenä… olisi, kieltänyt eikä kehoittanut…
Nyt hän oli punninnut asiaa sinne tänne ja päätös oli kasvanut lujaksi.
Oskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa poistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä hakemaan…
Semmoinen oli hänen päätöksensä.
Nyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä hetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!
Siinä sitten olisi pojan loppu ja siinä hänenkin…
Vielä se ei uskonut, mutta sen silmistä näkyi, että sitä asiaa se mietti.
Onneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas. Isäntä puuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa niinkuin ennenkin.
Kun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.
Kun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.
Hän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan eteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi karjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea männikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.