Tyyni oli ilta, Pohjolan loistavimpia, sillä juhannus alkoi olla käsissä.
Hän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja metsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä, että sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui niinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut semmoista valittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin, mutta sen äänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi tiennyt, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan hänen oman sydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään alle… eivätkä hänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen sopukkaan, vaan ajatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.
Vapauteen Oskari, Suomeen, isänmaahansa!
Hänenkin oli sitten helpompi elää, kun tiesi pojan olevan turvassa.
Ja hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja. Kaiken täytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli tapahtua kuin unessa…
Hänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu täytti hänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.
Silloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää, polulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka olivat vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.
Hän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat olivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena, punaposkisena ja iloisena.
»Isä käski äidin tulla kotia… on saatu monta suurta lohta… että
Manta jääpi navetalle», sanoi Oskari.
Emäntä alkoi lähteä.