* * * * *
On jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan tuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki Suomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän soutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää, kaikki opastanut…
Ja nyt vielä puhuu:
»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje sitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa olla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies, tyly ja sydämetön… Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina on mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»
Ei tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä. Hän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi vapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara uhkaisi… joku este vielä väliin joutuisi… Mutta ei kuulu, ei näy mitään… Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa erottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään… Hän kiskoo airoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille… Jo erottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen… kohta… kohta!
Vielä ehtii hän pojalle sanoa:
»Muistatko äitiä ja rakastatko?»
»Muistan ja rakastan…»
Vene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen keulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa uskottu ja apumies.
»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella äänellä Aapo.