Karoliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa tärkeimmistä asioista.
Ja Oskari lähtee Vankan Aapon kanssa nousemaan tielle, jossa hevonen vartoo.
Ei liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli. Joka askeleen kuulee poistuvien kävelystä… kuulee kuinka tulevat tielle… Nyt nousee Oskari kärryihin… nyt kiipeää Aapo perässä… Hiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt ovat liikkeellä… nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot… Kuuluu jo kovempi kärryjen päry… pian ovat kylän päässä… siitä alkaa taival, metsäinen, asumaton…
Karoliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja seisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi, että hän siinä seisoo ja Oskari poistuu…
Mutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön riemun tunne täyttää hänen sydämensä.
Poika on pelastettu… tulkoon… käyköön nyt kuinka tahansa!
Hän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja riemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee…
— Pelastettu! Poikani! Poikani!
Ilta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen…
Ei kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin…
Nyt hän kuulee Isonkosken kohinan, joka tuntuu olevan vallan likellä…