Huutaako riemullisesti vai tuskallisestiko?

Karoliina kuuntelee. Tohisee… tohisee… on väliin kuin riemastuisi, väliin kuin valittaisi…

»Ei valitusta, ei valitusta!»

Hän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin puolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain hyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.

Mutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat jääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne yhteen myttyyn ja heittää myötävirralle…

Koski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian vene töksähtää Ruotsin rantatörmään.

Hän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen saunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa mustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki sekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että jalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.

Niin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet lukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt hän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.

Mutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta puhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat tulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan tulijoille kuistin ovea.

Väki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi päivää ennen kuin tavallisesti.