Ja nauravat sitten miehissä, sillä he näkyvät tuntevan Saalkreenin, vaikkei Saalkreeni tunne heitä.
»Tuo on se sama tullihurtta, joka kävi Rovanjärvessä Mantaa kosimassa», kuuluu toinen sanovan.
Lauttajätkät ovat suulaita ja rivoja. Ei heidän kanssaan kannata ruveta sananvaihtoon ja vähän häpeissään kääntää Saalkreeni päänsä poispäin. Jussi on polvillaan kahvipannunsa vieressä, kaikki kuulee, pelkää väliin, mutta välistä on hyvilläänkin, kun korttimiehet haukuskelevat Saalkreenia…
Yksi asia huolettaa Jussia enemmän kuin äsken. Mistä oli Saalkreeni arvannut Lehtoherraa kysyä? Oliko kysynyt aivan sattumalta juuri tältä lautalta, vai olisiko…?
Jussi muisti Ruhmulaista. Olisiko se piru saanut vihiä, että hän oli lautalla lähtenyt Muoniosta ja sitten Ruotsin puolelta telefonoinut… Vai olisiko ehtinyt ennen jo saapua…
Niissä mietteissä Jussi on, kun lautta kulkee sivu Lampan.
On usvainen kesäyö, kun Jussi, lautan saavuttua Koskenniskaan, hyppää lautalta ja sanoo menevänsä käväisemään maalla.
Mutta maalle päästyään rientää hän suoraan maantielle ja kävelee menemään Kaakkuri-Jannen pirtille…
Hän on näinä vuosina, kun Kaakkuri-Jannen pirtillä piti varastoa, josta hänen poikavainajansa, Janne, niitä poikki kuljetti, Jannen haltuun jättänyt rahoja. Ne olivat kätkettyinä Jannen pirtin parren alle tuohikoppaan, joka oli kaivettu multaan. Jussi ei ollut vuoteen itse Kaakkuri-Jannen pirtillä käynyt, mutta tiesi missä rahat olivat ja paljonko oli. Suurimmat säästönsä hänellä kuitenkin olivat omassa taskussa, joka oli neulottu paidan sisäpuolelle; niistä ei kukaan muu kuin hän itse mitään tiennyt…
Nyt ottaa hän rahansa pois ja sitten taipaleelle! Oli paras aika poistua, jos linnaa tahtoi välttää ja köyhyyttä ja kurjuutta…