Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti
Ranta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.
Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.
— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala… melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja… Jaa… vissiinkin on ovelampi.
Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi kelloon.
— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli… Mutta onpa ruunassa varaa huonollakin kelillä…
Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.
— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri miettinyt… Mistä juukelista sen Jussi arvasi…
Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.
— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai, sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan talostani…
Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt tunkeutumaan pihalle.