Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.
»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.
»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:
»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen…»
Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin viinanmyyjiä ahdistelemassa.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa. Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.
— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa.
Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.
Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.
Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen, ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.
»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.